Tilanteen hyväksyminen sellaisenaan kuin se on
Tilanteen hyväksyminen sellaisenaan kuin se on – ajatus, joka on noussut esiin viime päivinä. Minusta tuntuu, että ohjaan itseäni tietämättäni työntämällä asioita pois suojellakseni erillistä minääni. Samalla pidän kiinni joistakin asioista ja samaistun niihin pönkittääkseni tuota erillisyyden kokemusta. Lopulta olen paljastumisen pelon edessä.
Mitä siis pelkään? Pelkäänkö sitä, että ihmiset näkevät minut sellaisena kuin olen?
Elämme maailmassa, joka rakentuu vahvasti menestymisen ja suosion ympärille. Jaamme sosiaalisessa mediassa saavutuksia, joita pidetään yhteiskunnassamme ja omissa verkostoissamme suurina, tavoitellen hyväksyntää ja näkyvää sijaa. Harvemmin jaamme sisältöä siitä, miten epäonnistumme ja mitä epäonnistumisista opimme.
Tuore tutkimus vahvistaa saman ilmiön. Yhdysvaltalaistutkimuksessa (Bounds, Ratchford & Schnitker, 2024) seurattiin yli tuhatta ihmistä ja sitä, mihin he perustavat oman arvontuntonsa. Ne, joiden itsearvostus riippui laajasti muiden hyväksynnästä – monella elämän osa-alueella yhtä aikaa – voivat tutkimuksessa kaikista huonoiten. Ne taas, joiden arvontunto lepäsi yhdellä, sisäisellä perustalla, voivat parhaiten. Ero ei siis ole siinä, tarvitseeko ihminen vahvistusta ollenkaan. Ero on siinä, mistä sen hakee.
Sama pätee valokuvaajaan. Kun otan kuvan odottaen sille tykkäyksiä, kuva alkaa palvella yleisöä ennen kuin se on ehtinyt palvella minua. Kamera muuttuu peiliksi, joka heijastaa vain sitä, mitä toiset haluavat nähdä.
Olemme varmaan kaikki kohdanneet tilanteen, jossa joku ihminen riisuu naamionsa ja paljastaa itsestään jotakin arkaluontoista. Usein tällaisen paljastuksen jälkeen tunnemme suurta yhteyttä ja kunnioitusta kyseistä ihmistä kohtaan.
Kun sairaus vei minut pois työelämän verkostosta, se tapahtui erittäin lyhyessä ajassa. Tuntui, että yön yli 70 prosenttia ihmisistä katosi kuin tuhka tuuleen. Sillä hetkellä samaistuin tunteeseen, ettei minua hyväksytä epäonnistujana ja sairaana ihmisenä. Kesti vuoden ymmärtää, että ihmisten ”katoaminen” liittyy usein heissä itsessään olevaan pelkoon: he eivät uskalla kohdata vierasta ja epämiellyttävää tilannetta.
Aloin käsitellä tätä kirjoittamalla tekstejä, joita julkaisin verkkosivullani. Tästä on aikaa yli kymmenen vuotta. Kukaan ei juuri lukenut niitä, eikä se lopulta ollut tavoitteeni. Tavoitteeni oli kohdata tunne siitä, että paljastan itsestäni kipeitä asioita, joita samalla käsittelin. Minulle riitti silloin pelkkä ajatus siitä, että joku saattaisi lukea tekstini. Kohtasin itsessäni tuon ajatuksen ensimmäisiä kertoja – ajatuksen siitä, että paljastumista on tärkeää kohdata.
Olen tähän päivään asti elänyt ajatuksessa, että vaiheittainen paljastuminen on ollut valitsemani tie. Onhan kirjoittamani kaksi kirjaa osa tätä työtä. Kun työtä on tehnyt määrätietoisesti monta vuotta, on myös syntynyt usko siihen, että olen kohdannut paljastumisen pelkoni ja voittanut sen.
Kun oloni muutama viikko sitten huononi, löysin itseni taas pohtimasta näitä asioita. Oivalsin itsestäni jotakin merkittävää: olen koko ajan pyrkinyt tilanteeseen, jossa minut samaistetaan menestyjään – ihmiseen, joka voitti kaikki vastoinkäymiset ja tuli ulos tilanteesta voittajana. Vaikka teen paljon henkistä työtä lukemalla ja kirjoittamalla, olin silti erehtynyt suunnasta: alitajuisesti olin valinnut tavoitteekseni esiintyä jonakin päivänä menestyjänä.
Kun mietin, miksi oloni huononi nyt yllättäen, en löydä sille mitään loogista tai rationaalista syytä. Kun käsittelen tätä kirjoittamalla, minussa kasvaa samalla ajatus siitä, että tietyillä vastoinkäymisillä on jokin tarkoitus. Minulle tämä tarkoittaa huomion viemistä olennaiseen: miksi kirjoitin kaksi kirjaa ja mikä on loppuelämäni tavoite? Se ei ole menestyminen. Eikä se ole hyväksynnän saaminen. Menestyminen ja hyväksyntä ovat kaksi asiaa, joita minun tulee arvioida itse itselleni asettamieni tavoitteiden kautta, ei muilta saamieni vahvistusten perusteella. Tilanne vie minut alkupisteeseen, hetkeen monta vuotta sitten, jolloin päätin, että jonain päivänä haluan kirjoittaa kirjan. Halusin luoda ihmisille, jotka sitä tarvitsevat, mahdollisuuden pysähtyä oman itsensä äärelle, alkaa pienin askelin huomata itsestään uusia asioita ja löytää elämässään itsestään elämänsä parhaan ystävän – sellaisen, joka hyväksyy heidät sellaisina kuin he ovat. Työkaluina tähän ovat valokuvaus ja kirjoittaminen, joista syntyivät Prakasha-menetelmä ja Vuosi valossa -kirja. Kirja käsittelee tätä aihetta ja opettaa menetelmän alkuun.
Tilanne opettaa minulle myös sen, että pysyäkseni valitulla tiellä minun tulee tehdä työtä sen eteen joka päivä. Työllä tarkoitan sitä, että arkeen tulee mahtua hetkiä, joissa kohtaan itseni, ajatukseni ja tuntemukseni rauhassa, ilman kiirettä. Muuten hallinnan tunne voi helposti kadota, ja tilalle voi syntyä vauhtisokeutta.
Emme koskaan onnistu kouluttamaan mieltämme täydellisesti, vaikka kuinka ponnistelemme. Mielellämme tuntuu olevan oma tahtonsa riippumatta siitä, kuinka kovasti haluamme sitä suunnata. Mielen ristiriidat paranevat syvemmältä, jos lakkaamme samastumasta niihin. Meidän on opittava astumaan pois mielen tarinoista, sillä ajatustemme tuottamista ristiriidoista ja mielipiteistä ei koskaan tule loppua.
Valokuvaus on opettanut minulle saman asian toisin sanoin: näe ensin, nimeä vasta sitten. Kun katson ensin, ilman että heti selitän tai arvioin näkemääni, mieleni tarina väistyy hetkeksi syrjään. Ehkä paljastuminen ei lopulta olekaan sitä, että näytän itseni onnistuneena tai oikeana versiona. Ehkä se on sitä, että opin katsomaan itseäni samalla tavalla kuin katson valoa – ilman tarvetta nimetä sitä heti joksikin.