Prakasha
Sanskritiksi: mielen synnynnäinen kyky valaista se, mikä jo on.
Prakāśa symboloi puhdasta tietoisuutta. Aivan kuten fyysinen valo paljastaa huoneessa olevat esineet, tietoisuuden valo paljastaa ajatukset ja aistikokemukset.
Se on mielen kykyä olla tietoinen itsestään. Tämä ei ole valokuvakurssi. Tämä ei ole terapiaa. Tässä ei ole opetussuunnitelmaa eikä odotuksia edistymisestä. Se on elämänmittainen harjoitus - jotain, johon voi palata minä vuodenaikana tahansa, kun nousee tarve löytää uudelleen yhteys itseensä.
Harjoitus etenee kolmessa vaiheessa. Ensin kuvaat - et etsi mitään erityistä, vaan annat huomiosi levätä siellä, minne se luontevasti suuntautuu. Sitten katsot kuvaa hiljaa, ilman tulkintaa. Lopuksi kirjoitat - et selitä kuvaa, vaan kuullaksesi, mitä sanoja se tuo näkyväksi. Tässä kuuntelussa nousee usein pintaan jotain sellaista, mihin ajattelu yksin ei ylettyisi.
Mistä tämä sai alkunsa
Elämässäni oli ajanjakso, jolloin masennus piti minua otteessaan niin tiukasti, etten kyennyt irrottautumaan. Päivät kuluivat hitaasti, mutta en osannut sanoa, mitä niissä tapahtui. Tunsin olevani irrallani – muista ihmisistä, tarkoituksesta ja mistään suunnasta.
Aloin kävellä. Kävelin joka päivä hitaasti Helsingin Keskuspuiston halki kamerani kanssa. Aluksi yritin vain päästä ulos ja murtaa sisällä kyhjöttämisen ja eristyneisyyden kehän. Kamera antoi minulle syyn lähteä liikkeelle. Se antoi pienen tehtävän. Lempeän rakenteen. Otin noiden vuosien aikana tuhansia valokuvia. Kuvan toisensa jälkeen. Puita. Valoa vedessä. Tyhjiä penkkejä. Varjoja poluilla. En yrittänyt luoda taidetta. En edes yrittänyt voida paremmin. Minä vain huomioin: annoin tarkkaavaisuuteni levätä siinä, mikä sattui vangitsemaan katseeni, vaikka vain hetkeksi.
Eräänä iltana istuin aiemmin päivällä ottamani kuvan äärellä. Se ei ollut mitenkään merkittävä – vain polku puistossa, aamun valo suodattumassa paljaiden oksien läpi. Mutta jokin siinä vangitsi huomioni. En tiennyt miksi. Aloin kirjoittaa. Aluksi se oli vain lause. Kuvaus siitä, mitä näin kuvassa. Mutta tuo lause johti toiseen, ja sitten seuraavaan. Ennen kuin tajusin mitä oli tapahtumassa, olin kirjoittanut kokonaisen kappaleen – ja tuo kappale ei kertonutkaan kuvasta. Se kertoi minusta. Siitä, mitä koin sisälläni. Tunteesta, jota en ollut osannut nimetä ennen kuin sanat ilmestyivät paperille.
Siitä kokemuksesta tuli harjoitus. Harjoituksesta tuli vuosien mittaan menetelmä. Menetelmällä on nimi: Prakasha.
Mitä harjoitus tarjoaa
Prakasha ei lupaa muutosta. Se tarjoaa jotain yksinkertaisempaa ja kestävämpää: tavan kiinnittää huomiota, tavan, jonka voi kantaa mukanaan elämän jokaiseen osa-alueeseen.
Ne, jotka harjoittavat Prakashaa säännöllisesti, huomaavat hidastuvansa – ei vain valokuvatessa, vaan myös siinä, miten liikkuvat päivissään läpi. He löytävät sanoja asioille, joita ovat tunteneet, mutta joita eivät ole vielä osanneet sanallistaa. He ovat enemmän läsnä.
Nämä muutokset ovat hiljaisia. Harvoin dramaattisia. Mutta ne ovat pysyviä.
Harjoitus on myös kirjani Vuosi valossa perusta — vuoden mittainen, jäsennelty kumppani matkalle kahdentoista Prakasha-kuukauden läpi, joista jokaisella on oma teemansa, valokuvansa ja kirjoitusharjoituksensa. Kirja tarjoaa yhden tavan astua sisään. Työskentely kanssani tarjoaa toisen.