Prakasha

Sanskritiksi: mielen synnynnäinen kyky valaista se, mikä jo on olemassa.

Prakasha on itseensä tutkiskelun harjoitus — tapa käyttää valokuvausta ja reflektoivaa kirjoittamista ei tuottaakseen mitään, vaan huomatakseen, mitä sinussa on jo valmiiksi läsnä.

Se ei ole valokuvauskurssi. Se ei ole terapiaa. Siinä ei ole etappeja, ei opetussuunnitelmaa, eikä odotusta “edistymisestä”. Tämä on elämän mittainen harjoitus — jotakin, mihin voit palata minä tahansa vuodenaikana, minä hetkenä tahansa, kun tunnet tarvetta löytää uudelleen yhteyden itseesi.

Harjoitus avautuu kolmessa vaiheessa. Ensin kuvaat — et etsi mitään tiettyä, vaan annat huomiosi asettua siihen, mihin se luonnostaan pysähtyy. Sitten katsot kuvaa hiljaa, ilman tulkintaa. Lopuksi kirjoitat — et selittääksesi kuvaa, vaan kuunnellaksesi, mitä se sinussa liikauttaa. Tuossa kuuntelussa nousee usein esiin jotakin sellaista, mihin pelkkä ajattelu ei yllä.

Mistä tämä sai alkunsa

Elämässäni oli ajanjakso, jolloin masennus teki ajan kulun tuntemisen lähes mahdottomaksi. Päivät tulivat ja menivät. Olin läsnä toiminnallisessa mielessä — mutta en olisi osannut sanoa, päivän päätteeksi, mitä siinä oikeasti oli tapahtunut.

Se, mikä alkoi muuttaa asioita, ei ollut mitään dramaattista. Oli kamera ja puisto. Aloin kävellä Helsingin Keskuspuistossa joka päivä ja kuvata sitä, mikä sattui tarttumaan katseeseeni. Puita. Valoa veden pinnalla. Tyhjiä penkkejä. Varjoja. En tehnyt taidetta. Havainnoin vain.

Eräänä iltana jäin yhden kuvan äärelle ja aloin kirjoittaa — vain ymmärtääkseni, miksi se piti huomioni. Kirjoittaminen vei paikkaan, johon en ollut aikonut mennä. Se vei johonkin, jota olin kantanut mukanani, ilman että olin löytänyt sille sanoja. Siitä kokemuksesta tuli harjoitus. Ja vuosien myötä siitä harjoituksesta tuli Prakasha.

Mitä harjoitus tarjoaa

Prakasha ei lupaa muutosta. Se tarjoaa jotakin yksinkertaisempaa — ja omalla tavallaan kestävämpää: tavan suunnata huomio, jonka voit kantaa mukanasi mihin tahansa elämäsi osa-alueeseen.

Ne, jotka harjoittavat sitä säännöllisesti, huomaavat usein hidastuvansa — ei vain kuvatessaan, vaan siinä, miten he kulkevat päiviensä läpi. He löytävät sanoja asioille, joita ovat tunteneet, mutta joille eivät ole vielä osanneet antaa nimeä. Heistä tulee vähemmän reaktiivisia, enemmän läsnä. Ei siksi, että harjoitus käskisi heitä olemaan, vaan siksi, että hidas näkeminen ja sitä seuraava kuunteleminen luovat hieman enemmän tilaa kokemuksen ja vastauksen väliin.

Nämä muutokset ovat hiljaisia. Harvoin dramaattisia. Mutta ne jäävät usein pysyviksi.

Harjoitus on myös kirjani Vuosi Valossa perusta — vuoden mittainen, selkeästi jäsennelty kumppani kahdentoista Prakasha-kuukauden läpi, joista jokaisella on oma teemansa, valokuvansa ja kirjoituskehotteensa. Kirja tarjoaa yhden reitin itseesi. Työskentely kanssani tarjoaa toisen.