Peter Engberg
Kuvasiin tuhansia valokuvia noina kuukausina. Puita. Valoa veden pinnalla. Tyhjiä penkkejä. Varjoja poluilla. En tehnyt taidetta. En edes yrittänyt voida paremmin. Huomasin vain — annoin huomioni asettua siihen, mikä sattui tarttumaan katseeseeni, vaikka vain hetkeksi.
Ja sitten vähitellen jokin alkoi muuttua. Aloin ihmetellä: miksi otan näitä kuvia? Ei itseäni tuomiten, vaan aidosta uteliaisuudesta. Miksi juuri tämä puu eikä tuo? Miksi tämä kulma? Miksi tämä tietynlainen valo pysäyttää minut?
Eräänä iltana jäin yhden sinä päivänä ottamani kuvan äärelle — polku paljaiden oksien läpi, varhaisaamun valo. Ei mitään erityistä. Silti jokin siinä piti huomioni tavalla, jota en osannut selittää. Aloin kirjoittaa, vain ymmärtääkseni, miksi kuva merkitsi jotakin. Ja kirjoittaminen vei paikkaan, johon en ollut aikonut mennä. Se vei minuun. Johonkin, jota olin kantanut mukanani ilman että olin löytänyt sille sanoja.
Siitä kokemuksesta tuli harjoitus. Harjoituksesta tuli vuosien myötä menetelmä. Ja menetelmällä on nimi: Prakasha — sanskritin sana, joka viittaa mielen synnynnäiseen kykyyn valaista se, mikä jo on olemassa.
En ole terapeutti. En ole valokuvausopettaja. Olen ihminen, joka löysi vaikeana aikana sen, että hidas näkeminen — ja sen jälkeen sanojen löytäminen sille, mitä on nähnyt — voi paljastaa jotakin olennaista. Jotakin, minkä tiesit jo, mutta jota et ollut vielä antanut itsellesi lupaa katsoa suoraan.
Jos luet tätä, jokin sinussa ehkä etsii samaa. Ei vastauksia. Ei parantamista. Vain tapaa suunnata rehellisempi huomio siihen, mikä on jo läsnä. Sitä minä tarjoan. Ja ohjaan sinua sinne mielelläni.
Oli aika, jolloin lakkasin tuntemasta ajan kulua. Päivät tulivat ja menivät. Olin niissä läsnä toiminnallisessa mielessä — liikuin, puhuin, vastasin — mutta en olisi osannut kertoa, yhden päivän päätteeksi, mitä siinä oikeasti oli tapahtunut. Masennus tekee näin. Se tekee elämästä samanaikaisen ja litteän.
Se, mikä alkoi muuttaa asioita, ei ollut mitään dramaattista. Oli kamera ja puisto.
Aloin kävellä Helsingin Keskuspuistossa joka päivä kamera mukana. En siksi, että olisin uskonut sen auttavan. Vaan siksi, että se antoi syyn lähteä asunnosta. Pienen tehtävän. Rakenteen keholle, joka oli unohtanut, miltä rakenne tuntuu.
Jos tämä puhuttelee, kuulen sinusta mielelläni.
Pidetään yhteyttä!
Voit lähettää viestin alla olevalla lomakkeella. Vastaan kaikkiin viesteihin yhden–kahden arkipäivän kuluessa. Jos et ole varma, mikä palvelu sopii sinulle parhaiten, kerro lyhyesti tilanteestasi — selvitämme sen yhdessä.